FIBS

Aggressiivinen verosuunnittelu ja yritysvastuu

Blogikirjoitus   •   Helmi 13, 2014 10:04 EET

Verojenmaksuun liittyvät asiat ovat olleet viime aikoina julkisen mielenkiinnon kohteena. Keskusteluun ovat tuoneet näkemyksiään kansalaisjärjestöt, elinkeinoelämän etujärjestöt, tiedotusvälineet ja poliitikot. Keskustelu on ollut suurelta osin tarkkailijoiden omien subjektiivisten näkökulmien värittämää. Olen itse ainakin tavoitellut hieman objektiivisempaa ja analyyttisempää lähestymistä kirjassani ”Verotus ja yrityksen yhteiskuntavastuu”.

On yrityksiä, jotka kertovat raporteissaan kantavansa huolta ihmisistä ja ympäristöstä, mutta samaan aikaan minimoivat aggressiivisesti verojaan. Ekologisen ja sosiaalisen vastuullisuuden vaatimuksia pidetään yrityskentässä jo melko selvänä asiana, mutta verojenmaksun paikka yritysvastuun agendalla on kyseenalaisempi.

Veroilla onkin hieman ambivalentti luonne. Yritysten näkökulmasta verot ovat toisaalta kustannuserä, ja kustannuksia tulee omistaja-arvon lisäämiseksi minimoida. Epätäydellisessä verojärjestelmässä on tähän monenlaisia mahdollisuuksia. Toisaalta verot ovat samalla kuitenkin yritystoiminnan taloudellisen lisäarvon jakamisista myös ympäröivään yhteiskuntaan.

Yhä selvemmältä kuitenkin näyttää, että myös vastuullinen veronmaksu kuuluu yrityksen yhteiskuntavastuun teemoihin. On kuitenkin vaikeaa määritellä tätä vastuullisuutta tai sen rajoja etukäteen tarkasti tai yleispätevällä tavalla. Oikeudellisesta määrittelystä tässä ei ole varsinaisesti edes kysymys, sillä koko yritysvastuuajattelun pohjana on vapaaehtoisuus.

Yhä useammat yritykset ovat ottaneet viime aikoina yritysvastuuraportteihinsa mukaan myös veroasiat, esimerkiksi esittämällä maksetut verot valtioittain ja veromuodoittain. Tällainen erittely kertoo siitä positiivisesta verokontribuutiosta, joka yrityksellä on sen eri toimintavaltioiden julkiseen rahoitukseen.

Käsittelen kirjassani myös ns. aggressiivista verosuunnittelua. Olen määritellyt aggressiivisen verosuunnittelun sellaisiksi toimiksi, jotka toteutetaan vero-oikeuden sitovien normien puitteissa, mutta joita yrityksen sidosryhmien perusteltujen odotusten näkökulmasta tarkastellen ei voida pitää hyväksyttävinä. Toiminta ei siis tunnu olevan ”reilua” tai moraalisesti arvioiden oikein. Kysymys ei ole kuitenkaan oikeudellisesta käsitteestä – lain ja sen soveltajan näkökulmasta relevanttia on vain jako vero-oikeudellisesti hyväksyttäviin ja ei-hyväksyttäviin toimiin.

Monet yritykset ovatkin vastanneet verosuunnitteluansa koskevaan kritiikkiin sillä, että ne ovat toimineet verolakien mukaisesti. Varsinkin silloin jos toimitaan yhteiskunnan kannalta herkillä alueilla, kuten terveydenhoitopalveluissa, tällainen tekninen lähestymistapa vero-oikeuteen ja verotukseen ei ole kuitenkaan välttämättä enää riittävää. Toisaalta on syytä kuitenkin huomauttaa, että verotusta saa ja myös tulee suunnitella. Vastuullisuus ei tarkoita sitä, että yrityksen pitäisi maksaa ylimääräisiä veroja tai että yritykset eivät voisi harjoittaa asianmukaista verosuunnittelua.

Aivan viime aikoina verokeskustelu Suomessa on pyörinyt etenkin kahden teeman ympärillä. Ensinnäkin on käyty debattia siitä, onko suomalaisten yritysten ulkomaisten holdingyhtiöiden käyttö moraalitonta tai vastuutonta.

Maailmassa on paljon erilaisia pieniä valtioita tai oikeudenkäyttöalueita, joille on tunnusomaista sekä alhainen tai nollaverotus että myös salaisuusverho ulkopuoliseen maailmaan nähden. Tällaiset veroparatiisivaltiot tai salaisuusvaltiot ovat vakava haitta ja uhka valtioiden välisen oikeudenmukaisuuden toteutumiselle.

Se että esimerkiksi Irlanti tai Hollanti houkuttelee verotuksen suotuisuudellaan, perustuu kuitenkin hieman toisenlaisiin asioihin. Irlannissa on yleisesti suhteellisen alhainen yhteisöverokanta. Hollanti on puolestaan houkutellut yrityksiä muun muassa verosopimusverkostollaan sekä aineettomille oikeuksille maksettavien korvauksien erityisen alhaisella verotuksella.

EU:n jäsenvaltiot kilpailevat yrityksistä verotuksellaan, ja joskus nämä keinot vaikuttavat toisten jäsenvaltioiden näkökulmasta ehkä epäreiluiltakin. Mutta onko tällainen tilanne ja kehityskulku unionin sisällä yritysten vai poliitikkojen vastuulla? Euroopan komissio suosittelee unionin alueelle ”reilua” verokilpailua ja myös yrityksiä – soveltuvin osin – hyödyntämään tätä kilpailua. Jääkö siis yrityksen tehtäväksi arvioida, missä menee raja reilun ja epäreilun kilpailun välillä?

Toinen laajasti mediahuomiota saanut kysymys on ollut eräiden pörssiyhtiöiden siirtohinnoitteluun liittyvät jälkiverot. 

Finanssi- ja velkakriisin myötä verotulojen saanti useissa valtioissa on ollut tiukemmassa, mutta rahareikiä on riittänyt sitäkin enemmän. Monet esimerkiksi konsernien pääomarakenteisiin ja siirtohinnoitteluun liittyvät ongelmat ovat olleet jo pitkään tiedossa, mutta hyvän sään aikana niihin ei ole puututtu. Nyt monessa valtiossa on verotulojen suojaamiseksi herätty, ja ruvettu lukemaan lakia entistä tarkemmin, mahdollisesti jopa soveltamaan sitä aiempaa tiukemmin.

Siirtohinnoittelua käytetään silloin, kun konsernin eri valtioissa olevat yhtiöt myyvät toisilleen esimerkiksi puolivalmisteita, tuotteita tai sisäisiä palveluita.  Siirtohinnoittelu liittyy myös konsernin sisäiseen rahoitukseen sekä aineettomista oikeuksista maksettaviin korvauksiin.

Siirtohinnoittelun kantavana ajatuksena on markkinaehtoisuus, mikä takaisi sitten tavallaan myös verotulojen oikeudenmukaisen jakautumisen eri valtioiden välillä. Siirtohinnoittelu ei ole kuitenkaan mitään täsmätiedettä, vaan esimerkiksi sinänsä hyväksyttävät mutta erilaiset menetelmät voivat johtaa erilaisiin lopputuloksiin. Yksi erityisen vaikea osa-alue on aineettomat oikeudet ja niille maksettavat korvaukset.

Siirtohinnoittelua kyllä käytetään hyvin usein – tavalla tai toisella – aggressiivisen verosuunnittelun välineenä. Toisaalta kaikkien siirtohinnoitteluoikaisujen taustalla ei välttämättä ole aggressiivinen verosuunnittelu. Siirtohinnoitteluoikaisuja ja aggressiivista verosuunnittelua ei siten tule yks yhteen rinnastaa toisiinsa. Toisaalta on kuitenkin syytä perään korostaa, että vastuullisuuden näkökulmasta oikeat ja reilut siirtohinnat ovat monikansalliselle yritykselle yksi keskeisimmistä asioista.

*

Kansainvälisellä vero-oikeudella ei ole mitään omaa itsenäistä tukijalkaa, vaan se nojaa eri valtioiden kansallisiin järjestelmiin ja noin 3000 verosopimukseen, jotka eivät kuitenkaan yhdessä muodosta mitään yhtenäistä ja loogista kokonaisuutta. Maailma ei tässäkään suhteessa ole täydellinen. Miten monikansallisten yritysten tulisi tähän tilanteeseen sitten suhtautua?

Michael Porter ja Mark Kramer katsovat muutaman vuoden takaisessa, finanssikriisin jälkimainingeissa kirjoitetussa artikkelissaan, että markkinatalous ja yritykset ovat menettäneet uskottavuuttaan ja legitimiteettiään yhteiskunnassa. Kirjoittavat peräävät ajattelutavan muutosta. Yritysten tulee hakea sellaista ajattelutapaa ja toimintamallia, jota kautta niiden omistajat voivat toki rikastua, mutta joka tyydyttää myös laajemmin yhteiskunnan ja sidosryhmien tarpeita.

Verotuksen kontekstissa tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että monikansalliset yritykset huomioivat kussakin toimintamaassaan reilulla tavalla kyseisen valtion fiskaaliset tarpeet ja että yritykset huomioivat lain kirjaimen ohella myös lain hengen.

REIJO KNUUTINEN
Professori, Turun kauppakorkeakoulu
reijo.knuutinen@utu.fi