Suomen Akatemia

”Vain muutos on pysyvää”?

Blogikirjoitus   •   Joulu 12, 2013 09:58 EET

Joulu lähestyy. Minulla on tapana aloittaa laskeutuminen jouluaikaan laittamalla soimaan Bocellin pyhiä aarioita sisältävä levy. Pyhät laulut saavat vuodesta toiseen tuntemaan oloni kuin olisin jonkin vanhan ja ikiaikaisen, jopa ikuisuuden äärellä. Toisinaan huomaan – enemmän tai vähemmän pala kurkussa – Ave Mariaa kuunnellessani miettiväni, pitäisikö melko lailla empiirisiin havaintoihin tiukasti luottava yhteiskuntatutkijanmieleni sittenkin olla hieman avoimempi. Ajatus uskonnosta ideologisena järjestelmänä, yhteisöllisenä vallankäyttönä tai hegemonisena diskurssina ei joulunajan herkkyydessä ole kovin lohdullinen. Ilman sen syvällisempiä sanomia joulu luo kuitenkin toistuvuudessaan ja osana vuosittaista syklistä ajankiertoa ontologista perusturvallisuutta. Hyvä niin.

Enemmän kuin kristinuskon luonnetta oppijärjestelmänä tai sen merkitystä yhteisön koheesiota sanelevana tekijänä olen pohtinut ylipäänsä ilmiöiden muutosta, niiden liikenopeutta, katkoksia ja pysyvyyttä. Aikana, jolloin elinkeinoelämä tarjoaa läpinäkyvän tarkoitushakuisesti anakronismiaan ”vain muutos pysyvää”, kvartaalitalouden neljännesvuodet rytmittävät matkaa kohti ”edistystä” ja ”historiallinen perspektiivi” on korkeintaan viimeiset 20 vuotta, kollektiivinen muisti hiljalleen rapautuu, pyörää keksitään ”kehittämishankkeissa” yhä uudelleen ja parhaiten sen uuteen muottiin paketoivan kassakonekin saattaa kilistä. Evolutionistisilla metaforilla pelaava muutosnopeusdiskurssi ehdollistaa: sosiaaliset ongelmat ovat ”haasteita”, ”kehittyminen” pakollista ja ”sopeutuminen” välttämätöntä. Olisi houkuttelevan helppo yhtyä joukkoon kysymällä: ”nimeni on xxx, saanko nauraa mukana?”

Aika- ja muutossokeuden ristiriitaa on mielessäni kärjistänyt viimeaikainen oma tutkimustyö. Ryytyneenä pitkiä muutoslinjoja korkeintaan 20 sivun paloiksi pakottavaan A1-ohjauskulttuuriin päätin iltatöinä palata rakkaimman tutkimusaiheeni eli lapsuuden ja nuoruuden historian äärelle. Olen vakavasti harkinnut tieteellistä itsemurhaa eli suomenkielisen monografian kirjoittamista aiheesta tänä aikana, jolloin työstä ei heru tulospisteitä. Viranhauissakin suomenkielisen monografian arvo on mitätön 10–15 sivun kv-palasten rinnalla. Vaan ryhdyin silti tuumasta toimeen. Kivaa on ollut ja tutkimustyön liekki lepattanut. Olen viettänyt useita kiinnostavia päiviä kansallisarkistossa, missä työskentelin edellisen kerran toistakymmentä vuotta sitten pakertaessani väitöskirjaa.

Historiallisia arkistoja tonkiessa ja aineistoja lukiessa tämän päivän kysymykset alkavat näyttäytyä toisenlaisina. Pitkät linjat, pysyvät ilmiöt ja niiden kontekstuaaliset muotoilut ajassa ja paikassa hahmottuvat. Nuoriin sukupolviin kohdistuva epäluottamus ja moralisointi sukupolvien ketjussa on tunnettu ilmiö, mutta silti pitkät linjat hämmentävät: jo Kustaa Vaasa kantoi huolta lasten li-sääntyvästä pahantapaisuudesta ja paimensi vuonna 1541 kirjeellään Distingen markkinoille vanhempia kasvattamaan omavaltaiset, syntiset ja rikostelevat lapsensa jumalan, esivallan ja van-hempain pelkoon. 15 vuoden rikosvastuuikäraja, jonka toistasataa kansanedustajaa halusi poistaa vuosikymmen sitten historiallisesti ainutlaatuisella tavalla, on peräisin varhaiskeskiaikaisista maa-kuntalaeista 1100-luvulta. Sen sijaan lapsen ruumiillisen kurituksen muuntuminen ”pahoinpitelyksi” on vuosituhannen mittaisessa perspektiivissä vain viimeisen 20–30 vuoden pituinen ilmiö: ehdottipa maan ensimmäinen lastensuojelukomitea sitä yhdeksi lastensuojelun toimenpiteeksikin vuonna 1905.

Yhtäläisyyksiä seuraa. Vuoden 2013 alusta voimaan tullut nuorten yhteiskuntatakuu ja aivan viime viikkoina hallituspolitiikassa esiin nostettu oppivelvollisuusiän nostaminen muistuttavat kiinnostavasti esimodernin yhteiskunnan laillista suojelupakkoa ja palkollisjärjestelmiä, joilla tuettiin sääty-yhteiskunnan eriarvoisuutta ylläpitävää sosiaalista järjestystä. Jokaisen tuli asettua vallanalaisuus-suhteeseen, pysyä maantieteellisesti aloillaan, olla nöyrä ja tehdä isännälleen työtä mukisematta, jotta hänestä kasvaisi ”yhteiskunnan hyödyllinen jäsen”. Palkollisjärjestelmän kääntöpuoli oli irtolais- ja kerjäläissääntely. Vuoden 1642 kerjuusäännön esipuheessa kuningatar Christina oli huolissaan valtakunnassa lisääntyvästä irtolaisuudesta ja kerjäämisestä, hyödyttömästä väestöstä, pyr-kimyksestä helppoon elannonsaantiin sekä erinäisistä järjestysongelmista ja rikoksista.

Viimeisen parin vuoden ”sensaatiomainen” moraalipaniikki ”hukassa olevista nuorista” myötäilee kiinnostavasti 1500-luvun lopulta alkanutta irtolaisuuskeskustelua ja -sääntelyä, joilla keskusvalta pyrki lujittamaan otettaan kansalaisista sosiaalisten erojen kasvaessa ja solidaarisuuden sosiaalisen liiman heikentyessä. Keinotkin muistuttavat 1800-luvun yksilöä vastuuttavaa ja moralisoivaa vaivaishoidollista eetosta, joka nosti Suomessa päänsä 1990-luvun laman jälkimainingeissa. Muun muassa vuoden 1841 kerjuuasetuksessa kun todettiin: ”Täten kielletään vakavasti, ettei yhdenkään kerjäläisen ja löysäläisen tule sallia vapaasti ja esteettä, kuten tähän saakka on tapahtunut, olemaan näkyvillä, kulkemaan ympäriinsä ja kerjäämään; vaan tulee tällaisen henkilön suhteen ryhtyä toimeen, eikä tule sallia heidän muuttamistaan maassa paikasta toiseen”. Jumalan vihalla ja kostolla – tulvien, heinäsirkkojen, nälän tai katovuosien muodossa – sopeutumattomia ei enää pelotella kuten Eerik IV:n patentissa vuodelta 1563. Tosin ”markkinavoimat” ja niiden mielenliikkeet lienevät perineen Jumalan paikan kuuliaisuuden ylläpitäjänä nykyisenä edistyneen liberalismin aikakaudella.

Kuvatut keskustelu- ja sääntelyjatkumot eivät luonnollisestikaan ilmennä ikuisia ilmiöitä, mutta pysyvyydessään pitkäikäisiä kuitenkin. Olisi lisäksi naiivia väittää, ettei maailmassa tapahtuisi muutoksia. Ihmiset muuttuvat biologisesti koko ajan: ikääntyvät, kuolevat ja kulkevat ikäpolvien ketjuissa. Teknologia, jonka osalta voi kai jopa puhua ”kehityksestä”, on aina muuttanut sosiaalisenkin elämän luonnetta kirveen rakentamisesta globaaleihin tietoverkkoihin. Valtiontaloudellisilla seikoilla on ollut ratkaiseva osuus sosiaalisten rakenteiden tuottamisessa tavalla, joka korostuu tämän päivän kilpailuvaltioeetoksessa ja ”workfare”-politiikassa. 1700-luvulla palkollissääntelyyn alistumattomat nuoret irtolaismiehet värvättiin lähes automaattisesti. Kolmen varusmiehen isänä tiedän, että nykyisin nuoret miehet laitetaan kotiin lähes joka viikonloppu: ensin juoksutetaan hapoilla viikot ja pistetään viikonlopuksi kotiin syömään jääkaappi tyhjäksi. Kansalaisten aktivointi, vanhempien vastuuttaminen ja julkinen kustannustietoisuus kun on nykyisessä maanpuolustuksessa tärkeää.

Lopuksi on hyvä suunnata itsekriittinen katse ja todeta, ettei se Gounodin mukaelma Bachin Ave Mariastakaan julkaistu vasta kuin 1800-luvun puolivälissä. Ikuisuus siitä on kaukana, mutta hyvältä se silti kuulostaa. Tänä vuonna aion soittaa sitä ensimmäistä kertaa Spotifysta CD-levyn sijaan. Ja arkistotyöskentelyssä mediatabletti on aika käytännöllinen ja mukava. Kehitys kehittyy.

Timo Harrikari

Timo Harrikari on akatemiatutkija Helsingin yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella. Hän tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvan hallinnan ja kontrollin muutoksia.