Ei digiloikka vaan pitkän matkan digisuunnistus

Kutakuinkin jokaisessa koulussa eri oppiasteilla mietitään tällä hetkellä sitä, kuinka digitaalisuus pitäisi ottaa huomioon koulun kehityksessä. Haasteet ovat yleensä hyvin samanlaiset; paine muutoksen tekemiseen kasvaa, mutta varmuus ja selkeys siitä mitä olisi tehtävä on enemmän tai vähemmän epäselvää.

Tekniikka on (vain) mahdollistaja

Nykyaikaisen koulun ensimmäisiä suuria teknisiä innnovaatioita oli aikanaan liitutaulu, joka mahdollisti edullisen ja yhtäaikaisen tiedonjaon isolle joukolle ihmisiä samaan aikaan. Digitalisaatio lienee kokoluokassaan samaa kaliiberia oleva muutos, mutta vaikutukset ovat erilaiset. Kaiken teknisen kehityksen pitää koulussakin ottaa käyttöön sen pragmaattisen hyödyn näkökulmasta – nimenomaan uusien, ehkä tehokkaampien, parempien ja fiksumpien, toimintatapojen tai pedagogiikan mahdollistajana.

Toisin kuin liitutaulu toi ihmisiä yhteen, digitalisaatio mahdollistaa personoidumman ympäristön jossa opitaan. Oppimisympäristö pitäisikin ajatella aina laajasti kokonaisuutena, jossa digitaalisuus on vain yksi osatekijä. Pelkästä digitaalisesta oppimisympäristöstä puhuminen on vähän kuin puhuisi liitutauluoppimisympäristöstä, sangen rajallinen konsepti. Personointi ei kuitenkaan tarkoita – kuten usein ajatellaan – jonkinlaista yksinäistä puurtamista tietokoneen kanssa, vaan entistä monipuolisempaa ja usein hyvin sosiaalista oppimista.

Muutos on suuri investointi

Yleisesti – jos aikoo tehdä minkäänlaisia suurempia investointeja – olisi syytä lähteä liikkeelle siitä mitä investoinnilla haetaan. Suuri muutos koulussa on nimenomaan investointi, ja hyvin työläs ja kallis sellainen. Osa muutosvastarinnasta liittyykin siiten, että digitaalisten työvälineiden arvo ei nähdä – mikä on hyvin ymmärrettävää.

Jos koulu haluaisi kehittyä sellaiseen suuntaan, missä oppilaan tarpeita otetaan yksilöllisemmin huomioon (oppimispreferenssit ja -nopeus), koulu opettaa paremmin taitoja joita tämän päivän ja tulevaisuuden maailmassa tarjotaan, koulun opetusta voi tehdä yhteistyössä melkeinpä kenen kanssa tahansa missä päin maailmaa tahansa, vanhemmat pystyvät seuraamaan opetusta ja edistymistä paremmin ja osallistumaan koulun toimintaan helpommin, oppimiskokemukset ovat kiinnostavia tai jopa koukuttavia, opettaja pystyy paremmin seuraamaan yksilötasolla oppimista… kaikki tämä on saavutettavissa investoimalla muutokseen.

Yksi koulun perusjaloista on luottamus – siihen, että koulu on turvallinen paikka jossa oppilas oppii. Siksi myös ”ajassa kiinni oleminen” on arvo sinänsä. Jos koulusta tulee oppimisen museo, luottamus koulun luomaan arvoon rapistuu ja koulun toimintakyky kärsii.

Osaaminen etusijalle

Niin kuin usein muutoksessa, monet näkyvät asiat eivät ole muutoksen kannalta kriittisiä. Ne voivat hidastaa tai vaikeuttaa muutoksen tekemistä mutta eivät estää sitä. Tällaisia asioita ovat koulun muutoksessa esimerkiksi tietoverkot, päätelaitteet, oppimisympäristöt tai tietoturva. Nämä asiat ovat ratkaistavissa ja ne pitääkin ratkaista.

Opettajien osaaminen on asia, joka on koulun muutoksen kannalta kaikkein kriittisintä. Asiaa ei kuitenkaan ratkaista lähettämällä opettajia joukoittain erilaisiin koulutuksiin. Niitäkin toki tarvitaan, mutta suurin työ tehdään koulussa itse tekemällä, tietoa jakamalla, uutta omaksumalla, virheitä tekemällä ja uudestaan yrittämällä. Muutoksessa opettajat ovat itse oppilaana – ja joutuvat itse ratkaisemaan oppimisensa etenemisen.

Usein kuulee väitettävän, että opettajat eivät hallitse uutta teknologiaa niin kuin muut ihmiset. Väite on aika absurdi. Mikä tekisi opettajista jotenkin kyvyttömiä ottamaan uutta tekniikkaa käyttöön? Ei oikeastaan mikään ja työnsä ulkopuolella opettajat käyttävät ihan samalla tavalla eri päätelaitteita, sovelluksia, sosiaalista mediaa tai muuta palvelua niin kuin kuka tahansa muu monipuolisen koulutuksen saanut kansalainen. Digitaalisuuden tuominen opetukseen sen sijaa on suuri murros ja muutos ja vaati paljon työtä.

Tutut asiat eivät pelota

Yksi muutoksen suuri este on sama kuin mistä suomalaisen koulun vahvuudet kumpuaa: opettajien ammattietiikka. Opettajat yleensä ottaen tuntevat suurta vastuuta oppilaiden oppimisen suhteen ja käytettävien pedagogisten keinon suuri muutos saa hälytyskellot soimaan. Mitä jos oppilaat eivät opikaan? Mitä jos kaikki aika ja energia menee kaikkeen turhaan säätämiseen? Vastuu oppimisesta saa opettajan usein lähtökohtaisesti konservatiiviseksi – ja varsinkin jos mahdolliset hyödyt ovat epäselviä tai epämääräisiä, on helpompaa pitäytyä vanhassa.

Opettajaa myös arveluttaa moni muu digitalisuuden tuoma uhkakuva. Yleensä kuitenkin kun asiat muuttuvat tutummaksi monet pelot vähenevät ja aletaan nähdä kuinka omat mahdollisuudet vaikuttaa asioiden kulkuun ovat olemassa kuten vanhassakin maailmassa: digitaalisuus ei tarvitse tarkoittaa sitä että ollaan koko ajan nenä ruudussa, pelaaminen ja pelit voivat olla hyvä renki ja tekeminen voi olla sosiaalista erilaisissa ryhmissä tapahtuvaa toimintaa.

Kokeilemisen kautta

Isoihin (tai pieniinkin) muutoksiin ei oikotietä. Muutoksen käynnistäjänä on oikeastaan aina tarve muutokselle – ja se tuntuu olevan yhteiskunnassamme hyvin pinnalla. Siksi voikin sanoa, että muutos on jo matkalla, ensimmäinen askel on pääosin jo otettu ja seuraavia ollaan ottamassa.

Tarve muutoksista johtaa kokeiluihin. Monet kaupungit tai koulut tekevät erilaisia pilotteja. Muodolla ei sinänsä ole väliä ja uuden oppimisen kannalta kannattaa rohkeasti tehdä melkeinpä mitä vain mikä tuntuu edes jokseenkin fiksulta. tässä vaiheessa tärkein on liike, ei välttämättä vielä päämäärä. Hyvät ja toimivat jutut kyllä nousevat esiin ja niitä kuuluu juhlia – ja niistä kuuluu kertoa ja pitää niitä esillä.

Dialogia ja pitkäjänteisyyttä

Samalla kun uusista asioista syntyy yhä syvempi käsitys, tulisi organisaation tai koulun valtuuttaa sopivat henkilöt viemään muutosta eteenpäin. Henkilö voi olla periaatteessa kuka tahansa jolla on aikaa, halua ja kykyä johtaa ja tehdä muutosta. Tässä vaiheessa tarvitaan koko organisaation sitoutuminen ja päättävissä asemissa olevien henkilöiden ehdoton tuki valitulle muutokselle, muunlainen toiminta on yleensä varsin tuhoisaa.

Usein tässä vaiheessa suurimmaksi ongelmaksi muodostuu tiedonkulun ongelmat. Siksi olennaisista muutokseen liittyvistä pitää kertoa tarkasti, uudestaan ja uudestaan ja mahdollistaa aito dialogi: kuunnella pitää ja ihmisten pitää pystyä vaikuttamaan tiettyyn rajaan asti – kuitenkin tekemättä liian suuria kompromisseja.

Tästä eteenpäin tärkeimmäksi periaatteeksi nousee pitkäjänteisyys. Luovuttaa ei saa ja aikaa saattaa vierähtää. Onnistumisia kuitenkin syntyy aina ja niitä tulee jälleen juhlia ja niistä kommunikoida aktiivisesti. Lopulta uudet toimintatavat alkavat tuntua luontevilta ja niiden ottaminen osaksi organisaation normaalia toimintaa on luonnollista – ja saattaa myös vaatia muutoksia perinteisissä rakenteissa tai toimintatavoissa.

Kaikki voivat osallistua

Keskustelin koulun kehittämisestä yhden rehtorin kanssa, jonka koulussa on vuosia tehty hienoa työtä teknologian ja uusien toimintatapojen käyttöönoton kanssa. Hänen viestinsä oli varsin yksinkertainen: jotta voi tehdä uutta ja kehittää toimintaansa, pitää ajankäyttöä priorisoida. He olivat tehneet linjauksen, että kaikki koulun opettajakokoukset käytetään kehittämisetyön eteenpäin viemiseksi. ”On turhaa käyttää vähäistä yhteistä aikaa koulun perusrutiineista jutellessa”, kuului rehtorin neuvo.

Yksittäisen opettajan tai koulun lisäksi kehitykseen voi vaikuttaa oikeastaan kuka tahansa. Vanhemmat voivat vaatia, kysellä ja osallistua, poliittinen päätöksentekijä voi mahdollistaa muutosta, koulutuksen järjestäjä voi koordinoida, jakaa tietoa ja olla poistamassa muutoksen esteitä.

Koulun kehittymisessä ei ole (eikä ole koskaan ollutkaan) kyse mistään maagisista loikista, enemmänkin monista pienistä askelista maastossa joka ei ole kokonaan tuttu. Siksi koulun digitalisoiminen ei ole digiloikka vaan enemmänkin koulun kehityksen (ja siinä sivussa digitaalisuuden) pitkän matkan suunnistus.