Valtioneuvosto

Pääministeri Mari Kiviniemi Paasikivi-Seuran tilaisuudessa

Lehdistötiedote   •   Marras 26, 2010 19:20 EET

(muutosvarauksin)

UUTEEN EUROOPPALAISEEN ULKOPOLITIIKKAAN

 

Hyvät naiset ja herrat, arvoisat Paasikivi-Seuran jäsenet,

On suuri ilo olla puhujana arvostetussa seurassanne. Paasikivi-Seura on toiminut pitkään ulkopoliittisen keskustelun edistäjänä, myös aikana jolloin keskustelu ja ulkopolitiikka koettiin hankalaksi yhdistelmäksi. Tänä päivänä tilanne on toinen ja ulkopolitiikasta on tullut reippaan poliittisen keskustelun kohde, kuten pitääkin. Tämä kertoo paljon aikojen muutoksesta, ja myös olosuhteiden helpottumisesta.

Ei tarvitse mennä kuin 20 vuotta taaksepäin, kun Suomen suhtautuminen Euroopan Unioniin - tai silloinhan se oli vielä EY - oli nihkeää. Silloinen pääministeri Esko Aho kuitenkin vei Suomen onnistuneesti jäseneksi, ja tästä on syytä antaa selkeä tunnustus. Itse olin silloin vasta opiskelija, mutta nuorelle ihmiselle EU näyttäytyi mahdollisuutena ja aivan oikeana paikkana maallemme. Jäsenyyspäätös tehtiin ja ulkopolitiikka oli niitä aloja, joihin Suomen EU-jäsenyys vaikutti mitä merkittävimmällä tavalla. Puolueettomuus jäi ja Suomi sitoutui erottamattomasti siihen läntiseen poliittiseen arvomaailmaan ja yhteisöön, johon se luontevasti kuului.

Suomen jäsenyysaikana unionin ulkopolitiikka - yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka - on ottanut monta merkittävää askelta. Vasta kylmän sodan päättyminen vapautti unionin kehittämään myös ulkopolitiikkaansa toden teolla. Vanha luonnehdinta Euroopan talousyhteisöstä (EEC) - taloudellinen jättiläinen, poliittinen kääpiö - ei enää sopinut uuden maailman haasteisiin.

Euroopan unionin vahvan yhtenäisen ulkopolitiikan tulemista on toki ehditty julistamaan jo useaan kertaan, niin Amsterdamin, Nizzan kuin nyttemmin Lissabonin sopimuksen yhteydessä. Vaikka välillä saattaa tuntua siltä, että kaunista puhetta ja hyviä aikomuksia on enemmän kuin konkreettisia tekoja ja aitoa poliittista tahtoa, uskallan väittää, että unioni on kehittynyt myös ulkopolitiikassaan vahvoin askelin.

Se ulkopoliittinen yhteistyö, joka perustamisvaiheessaan oli lähinnä tietojen vaihtoa, ja myöhemmin yhteisten kannanottojen sorvaamista, on nyt ottanut sen ratkaisevan askeleen, että ulkoinen edustautuminen on haluttu uskoa yhteisiin käsiin: korkealle edustajalle - jota keinotekoisesti vältettiin kutsumasta unionin ulkoministeriksi. Samalla unionin ulkosuhdehallinto luo vahvan koneiston, joka katsoo unionin ulkosuhteiden kokonaisuutta. Tämä jos mikä on merkittävä laadullinen hyppy.

En halua liittyä siihen pessimistien kuoroon, joka alleviivaa uusien järjestelyjen hitautta ja alkuvaikeuksia. Näin merkittävä uudistus ei synny hetkessä ja Lissabonin sopimuksen voimaantuloa rasittaneet epäselvyydet tekivät ennakkovalmistelusta käytännössä mahdottoman. Sopimuksen voimaantulosta on kohta vuosi ja se ei unionin kehityksessä ole pitkä aika. Uuden järjestelmän sisäänajolle pitää suoda aikansa.

Unionin ulkopuolella on selkeä odotus yhtenäisesti toimivasta Euroopasta. Unionista joka tekee ja saa myös aikaan. Ei maailmalla enää niinkään kysytä mitä yksittäiset Euroopan maat tekevät, vaan mitä Eurooppa tekee.

Unionilla on ollut luvattoman heikko ulkopoliittinen asema jopa lähialueellaan, Lähi-idässä. Tässä onkin oikea mittari unionin ulkopolitiikan vahvistumiselle - saammeko todellisen jalansijan ja vaikutusvallan Lähi-idässä ja sen ratkaisuissa.

Unionin taloudellinen ja historiallinen jalanjälki Lähi-idässä on merkittävä, läheisyys käsin kosketeltava - harva hyötyisi vakaudesta ja myönteisestä kehityksestä Lähi-idässä niin kuin Eurooppa. Tästä huolimatta Euroopan poliittinen vaikutusvalta on jäänyt taka-alalle.

Ulkosuhteissa unionin yhteinen toiminta on välttämättömyys. Yksikään unionin jäsenvaltioista ei vain omin voimin yllä maailman ykkösvaikuttajiin. Vain yhdessä siihen on jonkinlainen mahdollisuus. Maailmanpolitiikan keskeisissä kysymyksissä lähtökohtana on oltava 100 %:n yhtenäisyys: oli sitten kysymys Lähi-idän rauhanprosessista, Iranin ydinohjelmasta, Pohjois-Korean tilanteesta, joukkotuhoaseista, ihmisoikeuksista. Yhtenäinen toiminta näissä kysymyksissä ilmentää eurooppalaisten arvojen toteutumista.

Unionin historiasta siteerataan usein Monnet'ta, jonka mukaan mikään ei ole pysyvää ilman instituutioita. Haluaisin ulkopolitiikan osalta kuitenkin todeta sen tosiasian, että mikään instituutio ei ole todellista ilman poliittista tahtoa.

Tavan jolla EU hoitaa suhteitaan, pitää myös kehittyä. Unionin ulkopoliittisesta ajasta ja energiasta leijonanosa menee sisäiseen käsittelyyn. Kun valmista viimein tulee, kannat ovat yleensä niin kompromissien jäykistämiä, että ne muodostavat hankalan neuvottelupohjan niiden varsinaisessa käyttötarkoituksessa - neuvotteluissa unionin ulkopuolisten tahojen kanssa. Tähän pitää tulla muutos.

Kun olemme nyt tehneet sen kypsän päätöksen, että unionin ulkopoliittinen edustautuminen on uskottu korkealle edustajalle ja Eurooppa-neuvoston pysyvälle puheenjohtajalle omalla tasollaan, näille tahoille tulee antaa myös se toimintavapaus, jota unionin perustavoitteiden saavuttaminen edellyttää.

Liike-elämälle ei olisi vieras ajatus se, että konsernin hallitus asettaa selkeitä tavoitteita, mutta niiden toteuttamisessa toimiva johto saa oman toimintavapautensa. Unionin pitää pystyä toimimaan rakentavasti.

Unionin yhteinen kauppapolitiikka on hyvä esimerkki toimivasta, tehokkaasta ja yhtenäisestä ulkoisesta politiikasta. Tämä on se harvinainen poikkeus, jossa unionin poliittinen vaikutusvalta on jo pitkään vastannut sen todellista taloudellista painoarvoa. Samanlaisen toimintatavan pitää näkyä muussakin ulkosuhdetoiminnassa.

Unionin ulkosuhdetoiminnan kehittämisen seuraava looginen askel on yhtenäinen edustautuminen kansainvälisissä järjestöissä - parhaimmillaan yhtenäinen EU-tuoli Maailmanpankin tai Kansainvälisen valuuttarahaston kaltaisissa järjestöissä tai vähintäänkin vahva tunnustettu asema kansainvälisissä järjestöissä. Tästä YK on hyvä esimerkki: sen rakenteet heijastavat yhä sitä toisen maailmansodan jälkeistä valtiorakennetta, joka vieläkin näkyy mm. turvallisuusneuvoston pysyvässä jäsenistössä.

EU:lla on ollut vaikeuksia saada tunnustettu asema YK:ssa, vaikka EU-maat ovat YK:n suurin rahoittaja. Siis suurin rahoittaja! Tämä esimerkki konkretisoi EU:n vaikutusvallan paradoksin. EU ja EU-maat ovat johtavia avunantajia ja tukijoita maailmalla, mutta silti esimerkiksi moni Afrikan maa kokee voivansa asettua täysin vapaasti EU:n legitiimejä pyrkimyksiä vastaan, oli sitten kyse asemasta YK:ssa tai ilmastopolitiikasta.

Ja haluan tässä olla selkeä - en luonnollisestikaan lähde siitä, että EU:ta pitäisi seurata sokeasti, mutta kyllä meillä on lupa odottaa ymmärrystä EU:n näkökannoille silloin, kun sillä on meille keskeistä merkitystä.

Arvoisat kuulijat,

Olen puhunut teille paljon unionista. Miten yhdessä saamme aikaan enemmän. Kuinka yhteinen etu on meidänkin etumme. Suomella on kiistatta yhteisestä ulkopolitiikasta paljon voitettavaa. Minulle tässä on kysymys vielä enemmästä kuin pelkästä kansallisesta intressistä. Minulle kysymys on myös vakaumuksen asia, arvovalinta.

Jos katsomme ulkopolitiikan keskeisiä kysymyksiä Iranista Pohjois-Koreaan, voimme todeta, että kansalliset intressimme ovat täysin linjassa eurooppalaisten intressien kanssa. On selvää, että emme luovuta tahtoamme näissäkään asioissa - muodostamme itse näkemyksemme, vaikutamme vahvasti yhteisen EU-kannan muodostumiseen, mutta toteutus on paras uskoa yhtenäiselle pohjalle. Jos hakee vertausta elinkeinoelämän puolelta, niin osamme on parempi maailman johtavan firman merkittävänä osakkaana kuin pienyrityksen ainoana omistajana.

Venäjä on toki Suomelle entisenlainen kohtalonkysymys, mutta siinäkin ajat ovat muuttuneet. Harva Suomea ja Venäjää koskettava asia on puhtaan kahdenvälinen. Puhuttiin sitten puutulleista, energiasta, viisumeista tai meriturvallisuudesta, niin kaikella on vahva EU-ulottuvuutensa. Tässä Suomi tarvitsee yhtenäistä ja vahvaa EU:ta täydentämään omaa Venäjä-politiikkaansa. Ja mikä tärkeintä EU tarvitsee aktiivisen, hyvin Venäjän tuntevan Suomen, vaikuttamassa EU:n Venäjä-politiikkaan.

Mikä rooli sitten kuuluu kansalliselle ulkopolitiikalle? Voidaanko Merikasarmilla laittaa lappu luukulle? Tästä ei missään nimessä ole kysymys. Vaikka ulkopolitiikkaamme hoidetaan enenevässä määrin EU:n kautta, on välttämätöntä, että meillä on EU:n vahvan ulkopolitiikan jäsenenä kyky muodostaa oma valistunut näkemyksemme.

Samalla on tunnustettava, että vaikka keskeisissä ulkopolitiikan kysymyksissä EU-maat ovat yhtä perhettä, niin kaupallisella alalla olemme myös toistemme kilpailijoita. Ei tarvitse katsoa Kiinaa tai Venäjää pidemmälle. Yhden urakka tai laitetoimitus on usein toiselta pois.

Heti kun liikutaan Euroopan ulkopuolella, tarvitaan valtiollisia edunvalvojia ja ovenavaajia, analyysia ja toimintaa myös puhtaasta suomalaisnäkökulmasta. Tässä on tärkeä tehtävä edustustoillemme jatkossakin, suomalaisen yhteiskunnan palvelukeskuksina.

Ulkopolitiikka pitää ymmärtää entistä laaja-alaisempana. Eivät vanhat ulkopolitiikan kysymykset - konfliktit, aseet ja valtioiden suhteet - ole hävinneet, mutta niiden rinnalle on tullut paljon uutta ja usein painavampaa: maiden ja alueiden välinen taloudellinen dynamiikka, globalisaatio, valuuttakurssit, ilmastopolitiikka. Tähän tiivistyy uuden diplomatian kärki. EU on näissä asioissa vahva merkittävän taloudellisen painonsa takia.

Sitä ruotsalaista virhettä en kuitenkaan ryhtyisi EU:n kehittyvän ulkopolitiikan oloissa tekemään, että leikkaamme merkittävästi läsnäoloamme muissa EU-maissa. Kun nyt olemme yhä syvemmin riippuvaisia toisista EU-maista, niin haluammeko tuntea ne paremmin vai huonommin, vaikuttaa niihin enemmän vai vähemmän, hakea niistä ymmärrystä vai jättää ne huomiotta?

Ruotsi päätti lakkauttaa suurlähetystönsä Dublinissa, Suomi ei. Ei ole vähäpätöinen asia, että Suomen hallituksella on ollut esimerkiksi ajankohtaisessa Irlannin kriisissä omat maassa läsnä olevat kanavansa. Monipuolista ja osaavaa läsnäoloa EU-maissa tarvitaan jatkossakin.

Arvoisat Paasikivi-Seuran jäsenet,

Euroopan integraation kannalta turvallisuus otettiin pakkasesta vasta 90-luvun alussa. Turvallisuuspolitiikasta alettiin keskustella EU:ssa vasta 90-luvun alussa ja silloinkin aika varovaisin ajatuksin siitä kuinka EU:lla - ehkä, joskus - voisi olla kriisinhallintatoimintaa. Balkanin kriisin alkuvaiheet EU katsoi vaihtopenkiltä, vaikka raaka kriisi kouraisi Euroopan sydänalueita.

Suomi oli unionin kriisinhallinnan kehittämisessä uutena jäsenmaana välittömästi aktiivinen, yhdessä Ruotsin kanssa. Kehitys lähti kunnolla käyntiin Britannian ja Ranskan löydettyä toisensa 90-luvun lopulla Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan (ESDP) kätilöinä.

EU on ottanut isoja askelia kriisinhallinnassa, mutta sen alkuperäiset sotilaalliset heikkoudet ovat yhä näkyvissä: pienet voimavarat, riippuvuus Natosta, koordinoimattomat politiikat jäsenvaltioiden tasolla. En katso asiaa liittoutumisen prismasta, mutta totean sen, että EU-maiden tiiviimpi yhteistoiminta turvallisuuspolitiikan alalla toisi sekä tehokkuutta että tarvittavia kykyjä. En usko, että pitkällä aikavälillä on kestävää, että EU-jäsenmaat ylläpitävät päällekkäisiä valmiuksia, mutta toisaalta niiltä puuttuu samanaikaisesti monia olennaisia kykyjä.

Britannian ja Ranskan päätökset tiivistyvästä yhteistyöstään, jopa jakamisesta, ovat makua tulevasta. Tätähän Pohjoismaat - Suomi, Ruotsi ja Norja - ovat kartoittaneet keskenään syvällisemmin jo jonkin aikaa. Kriisinhallinta on kehittänyt jäsenvaltioiden sotilaallista yhteistoimintakykyä ja tämä muodostaa hyvän pohjan yhteistyölle.

Sotilaallinen talousmatematiikka on armoton - asejärjestelmät kallistuvat sellaista vauhtia, että vain suurimmilla on niihin varaa yksin. Se on nähty Britannian ja Ranskan lentotukialuksissa. Jossain ne rajat tulevat vastaan myös Suomessa, ehkä ensimmäisenä silloin kun uusia hävittäjäkoneita joudutaan hankkimaan. Yhteistoiminta on välttämätöntä.

EU-maita sitoo se itsestäänselvä velvoite, että autamme toisiamme, ja samalla siis myös itseämme, monin tavoin, kaikissa olosuhteissa. Uskon, että sama pätee luontevasti myös Pohjoismaihin. Yhteenkuuluvuus ja keskinäisriippuvuus on niin syvää.

Onko Euroopalla sitten varaa sotilaalliseen heikkouteen, jos se aikoo vaikuttaa poliittisesti? EU:n vahvuus on sen kykyjen monipuolisuus, mutta historia ei tunne vahvoja siviilivaltoja. Nykypäivänä osa sivistyneen vallan vastuuta on, että se kykenee auttamaan ja vakauttamaan. Sotilaallisesti heikentyvä Eurooppa väistää tämän vastuun.

Kriisinhallinnassa EU:n tulee katsoa toimintaansa kriittisesti. Taisteluosastot luotiin oikealla ajatuksella - pitää olla kyky nopeaan toimintaan, etupäässä humanitaaristen katastrofien estämiseen. Hieman erikoista on, että näitä taisteluosastoja ei kohta viiteen vuoteen ole käytetty kertaakaan.

Kriisinhallinta on kuitenkin alue, jossa uskon EU:lla olevan tulevaisuudessa vielä huomattavasti nykyistä enemmän annettavaa. Kysyntäkään ei lopu. Kriisit, niin sotilaalliset kuin muut kriisit, ovat valitettavasti maailmanmenon arkipäivää ja jatkuvat takuuvarmasti tulevaisuudessakin. Euroopan unionin on pidettävä huoli siitä, että sen kriisinhallintakyvyn kehittäminen ja tehostaminen jatkuvat myös. Tämä on yksi tärkeä osa EU:n uskottavuutta.

Arvoisat kuulijat,

Oli suuri ilo jakaa nämä ajatukset kanssanne. Odotan innolla keskusteluamme.