Valtioneuvosto

Pääministeri Mari Kiviniemi UKK 110 v -seminaarissa 3.9.2010

Lehdistötiedote   •   Syys 04, 2010 02:20 EEST

(muutosvarauksin)

Urho Kekkonen historiantutkimuksen kohteena Urho Kekkosta on historiankirjoituksessa tutkittu ja kuvattu Kekkos-keskeisesti, häneen liittyvistä mielikuvista käsin. Onkin luontevaa ja loogista, että Kekkosta on selitetty Kekkosella, siis sellaisena kuin hänen tekonsa ja perustelunsa ovat dokumentteihin kirjautuneet. Jokaisella historian henkilöillä on oikeus tulla tulkituksi omista motiiveistaan ja perusteistaan käsin. Mutta vaarana on, että lähtökohdaksi jää valmiin suurmiehen loppukuva, josta käsin kaikkea aiempaa tulkitaan. Ajan myötä syntyneellä mielikuvalla tulkitaan aiempaa todellista ajassa tapahtunutta poliittista toimintaa. Arvioni mukaan ja toivottavasti olemme tulossa toiseen Kekkoseen kohdistuvan historiankirjoituksen vaiheeseen. Se tekee suurelle poliitikolle ja maamme historialle oikeutta. Se on tarpeellista. Tässä uudessa vaiheessa Kekkonen upotetaan ajan ja ilmiöiden kontekstiin. Tällöin viitekehys ja tutkimuskohteet määrittyvät toisin kuin tähän asti on osattu kysyä. Olen varma, että näin horisonttia laajentaen Kekkosen toiminta ja hänen eri vaiheensa ymmärretään, jos mahdollista, tähänastistakin paremmin. Urho Kekkonen uskalsi kyseenalaistaa. Meidän pitää tehdä samoin, kyseenalaistaa aikaisempi ja kysyä uudella tavalla. Tarvitsemme arvioita historiasta ja tulkintoja tapahtuneesta. Onko niin, että tarvitsemme uuden sukupolven historioitsijoita, jotka rakentavat uusia näkökulmia ja kysymyksiä - ja upottavat Urho Kekkosen Suomen historiaan toisella tavalla. Minua esimerkiksi kiinnostaa, millaista historiaa kirjoittaa sukupolvi, joka hahmottaa presidentin tehtävät nykyisen valtiosäännön tai oman aikamme maailmankuvan ja haasteiden pohjalta. Se sukupolvi asettaa tutkimuskysymykset toisin ja voi syntyä uudenlaista historiaa, kun kysymykset eivät ala sanoilla "Urho Kekkonen ja …". Hyvät kuulijat, Ensimmäinen mielenkiintoinen tarkastelua vaativa asiakokonaisuus on sodanjälkeinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Vuonna 1900 syntyneen Kekkosen elämä kietoutui Suomen kohtaloihin ja hän oli myöhemmin Suomi-kuva. 1970-luku on Urho Kekkosen poliittisen uran huipentuma, mutta se voidaan nähdä myös sodanjälkeisen Suomen historiallisen ulko- ja sisäpoliittisen jälleenrakennuksen yhteenvetona. Suomesta oli tullut idän ja lännen välisen yhteistyön sillanrakentaja ja yhteiskunnallista eheyttä turvattiin konsensuksen voimin. ETYK on tietynlainen selitysmyytti tälle modernille Suomelle, joka otti voiton omasta ristiriitaisesta historiastaan ja alleviivasi itsenäisyyttään toimimalla isäntänä kokouksessa, jossa suurvallat sopivat positiivisesta rauhasta. Esimerkiksi kuva Suomen sodanjälkeisestä ulkopolitiikasta, Paasikiven-Kekkosen linjasta avautuu eri tavalla, kun ajanjaksot ja vertailut muuttuvat. Suomen ja Venäjän suhteita sekä Urho Kekkosen valintoja voidaan tarkastella osana vuosisataista yhteenottojen ja yhdessäelon historiaa. Opettavaa ja mielenkiintoista on peilata Urho Kekkosen suhtautumista Venäjään pelkästään hänen oman elämänkaarensa aikana. Sekin ajanjakso tarjoaa melkein vuosisataisen horisontin, mielenkiintoisen kansallishenkisen kasvukertomuksen ruotsalaisuutta ja venäläisyyttä vastustavan aitosuomalaisen asemoitumisesta yhteistyöhön Ruotsin ja Neuvostoliiton kanssa. Toiseksi olisi mielenkiintoista lähestyä Suomea eurooppalaisesta näkökulmasta. Politiikan ja varsinkin ulkopolitiikan uudistuksia arvioitaessa on otettava huomioon kansainvälisen ympäristön muutokset. Jälkiviisaudessamme voimme unohtaa historialla olevan aina ulottuvuutensa omassa ajassaan ja menneisyydessä. Poliittisia ratkaisuja ei pidä irrottaa omasta ajastaan. Oman kansallisen historiamme näkökulmasta mielenkiintoinen ajanjakso tästä viitekehyksestä on vuodet 1975 - 1995, kehitys ETYK-Suomesta EU-Suomeen. Kauppatie länteen oli Kekkosen työlistalla 1950-luvulta ja Efta-vapaakauppasopimuksesta alkaen. Tuon ajanjakson läpikäyminen ei olisi vain Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen aseman tutkimusta. Se olisi myös yhden sukupolven arvojen ja maailmankuvan hahmottamista eurooppalaisessa muutoksessa. Kyky lukea kansainvälistä muutosta ja suurvaltojen suhteita, ja hankkia valistunut kansalaismielipide ulkopolitiikan tueksi on yksi osa Urho Kekkosen henkistä perintöä. Mielestäni voi sanoa, että Suomi eteni ETYKistä EU-jäseneksi Kekkosen virittämällä visiolla. Kekkonen tiesi, mihin kuulumme ja mihin meidän pitää suuntautua. Kolmas syvällisemmän tarkastelun arvoinen ajanjakso löytyy 1930-luvulta. Urho Kekkonen kirjoitti 1934 kirjan Demokratian itsepuolustus, jonka ajatukset olivat johtopäätöksiä niistä kokemuksista, joita hänelle oli kertynyt äärioikeiston ja äärivasemmiston toiminnasta. Näkemykset eivät olleet vain kotimaista perua, sillä jonkin aikaa Saksassa 1930-luvun alussa oleskelleena hän tunnisti myös fasismin uhan. Kansanvalta rakentuu sekä vapaudelle että vastuulle; jos vapautta käytetään väärin, demokratian pitää asettua puolustamaan itseään. Kansanvalta antaa valtiolle ja politiikalle legitimiteetin, jota kansanvallan puolustajien - niin puolueiden kuin lehdistön - pitää vastuullisesti vaalia. Vapaa kansanvalta ja sananvapaus ovat toisilleen tarpeellisia, mutta ne edellyttävät vastuuta. 1930-luvun kansanvallan kriisivaiheisiin kuuluu kiihotuslaki, jolla pyrittiin lähinnä hillitsemään IKL:n räikeää kielenkäyttöä, poliitikoiden parjaamista ja suomalaisten asettamista toinen toisiaan vasten. Olemme edelleen yhdessä vastuussa kansanvallan toimivuudesta ja arvostuksesta. Urho Kekkonen luki aikansa merkkejä ja koki 1930-luvulla tarpeelliseksi kirjoittaa Demokratian itsepuolustuksesta. Aihe on yhäkin ajankohtainen. Hyvät kuulijat, Tuskin ketään yllättää, että minua pääministerinä kiinnostaa se, että Urho Kekkonen oli vuosina 1950 - 1956 viisi kertaa pääministerinä. Hallitukset olivat lyhytaikaisia, taistelu eduista oli kovaa. Sodasta toipuvassa maassa jouduttiin pohtimaan, miten samanaikaisesti huolehtia tulevaisuutta vahvistavista investoinneista ja lisätä kansalaisten kulutusmahdollisuuksia. Tämän tasapainon pohdiskelu oli eräs Urho Kekkosen kirjan "Onko maallamme malttia vaurastua" taustatekijöistä. Maltillinen kulutuksen kasvu ja valtion tukemat teollisuusinvestoinnit olivat ohjelman perusta. Ohjelma oli osa uutta ajattelua, jossa teollistamis- ja aluepolitiikalla luotiin elämisen edellytyksiä pohjoiseen ja itäiseen Suomeen. Ajattelun perustana oli kyky hyödyntää luonnonvarojamme ja luoda työpaikkoja niin maaseudulle kuin taajamiin. Pääsääntöisesti pääministerin työ noina vuosina oli päivänpoliittista käsikähmää, jossa puolueet taistelivat eduista. Puoluekenttä haki muotoaan ja jännitteet puolueiden sisällä olivat kovat. Sodan käynyt sukupolvi oli tottunut krouveihin otteisiin, ja se näkyi myös politiikassa. Osa taistelija Kekkosesta varmasti nautti tilanteesta, mutta vuodet ja jatkuva kamppailu myös söivät miestä. Paineet veivät ajoittain sairaspetille, jossa oli aikaa ajatella ja pohtia Suomen tulevaisuutta; puheita ja kirjoituksia syntyi. Urho Kekkosen pääministeriajasta muistetaan sisäpoliittiset kärhämät ja hänen taktinen taitonsa rakentaa poliittinen asetelma. Vuosikymmenen edetessä tuli luonnollisesti tärkeäksi tavoitteeksi pyrkimys säilyttää pääministerin asema, tavoitteena siinsivät 1956 presidentinvaalit. Urho linjasi pääministeriaikanaan merkittävällä tavalla Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa. Tutkimus asettaa usein nämä linjaukset johdannoksi hänen pyrkimyksilleen presidentiksi, ja samalla leimaa ne valtapolitiikaksi. Urho Kekkonen pyrki presidentiksi. Se on poliittinen tarina, jota taustaa vasten häntä usein peilataan. Mutta saman tarinan ja suomalaisen sisäpolitiikan toinen puoli on kilpailijoiden yritys estää Urho Kekkosen nousu presidentiksi. Tämä asetelma ja valtapoliittinen tarkastelu jättävät varjoonsa Urho Kekkosen toiminnan pääministerinä ja ennen kaikkea poliittiset avaukset, jotka pitäisi nähdä pikemminkin osana Suomen poliittista historiaa, ei Urho Kekkosen henkilöhistoriaa. Pääministeriys ei ollut vain johdanto hänen presidenttiydelleen, vaan oma lukunsa suomalaisen yhteiskunnan historiassa. Vuosina 1950 - 1956 maassa istui seitsemän hallitusta, jossa viidessä Urho Kekkonen oli pääministerinä ja yhdessä ulkoministerinä. Sakari Tuomiojan hallituksessa hän ei ollut mukana. Vuodet 1950 - 1956 ovat oma lukunsa Suomen historiassa ja pääministerillä on siinä iso rooli, ei vain päivänpoliittisena toimijana vaan myös tulevaisuuden mietiskelijänä ja viitoittajana. Historiankirjoituksella on tutkittavaa hänen työtään myös tästä näkökulmasta. Hyvät juhlaseminaarin osallistujat, Olen halunnut tuoda esille Urho Kekkosta omasta ajastamme ja oman sukupolveni haasteista ja kysymyksistä tarkastellen. Voi olla, että asioista liikkeelle lähtien Urho Kekkonen jää sivuosaan, mutta samalla hänen elämäntyönsä nousee esille oikeissa mittasuhteissaan ja laajuudessaan. Hän ei ollut vain tasavallan presidentti ja voimakas vallankäyttäjä. Hän oli kipakka keskustelija ja uusien ajatusten avaaja. Urho Kekkosen työtä ja elämää tulee tulkita ajassa, tarvittaessa kriittisestikin. Näin hän olisi varmasti itsekin halunnut. Kun Urho Kekkosen elämäntyötä juhlistetaan, muistettakoon aina, että hän oli elämänsä ensimmäiset 50 vuotta jotain muuta kuin pääministeri ja tasavallan presidentti. Siinäkin Urho Kekkosessa riittää aineistoa tutkijoille.