Suomen Tasavallan Presidentti

Tasavallan presidentti Tarja Halosen puhe Työväen Näyttämöiden Liiton 90-vuotisjuhlassa Vanhalla ylioppilastalolla 23.10.2010

Lehdistötiedote   •   Loka 23, 2010 10:26 EEST

(muutosvarauksin)

Työväenliikkeessä kulttuurilla on ollut - onneksi - aina suuri merkitys. Se on ollut myös tärkeä osa kansallista valistusaatetta.

Tavallisten ihmisten rakkaus draamaan sekä sen tekemisessä että sen seuraamisessa synnytti kansanteatterin. Monet kaupunginteatterit ovat olleet alkujaan työväen teattereita. Uusia ja uudenlaisia teattereita syntyy koko ajan. Rajaa ammattilaisten ja harrastajien samoin kuin eri esittävän taiteenlajien välillä hämmennetään. Rakkaus ei tunne rajoja.

Teatteri on antanut paljon meidän itse kunkin omaan kehitykseen, työväenliikkeen ja koko suomalaisen yhteiskunnan kehitykseen. Taide ja kulttuuri antavat lisää voimia elämään.

TNLläiset ovat kuulleet monta kertaa väittävän, että suomalaisella on kolme tapaa vapautua sulkeutuneisuudestaan: Heittäytyä hulluksi, olla ympäripäissään tai mennä teatteriin. Onneksi useimmat suomalaiset valitsevat viimeksi mainitun vaihtoehdon. Teatteri vapauttaa ja antaa uuden ulottuvuuden. Teatterin kautta voi tutustua itseensä, toisiinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Mutta voiko tai pitääkö teatterin kautta muuttaa maailmaa. Kyllähän tämä porukka on sitä tehnyt tietäen ja jos tietämättäänkin. Maailmaan voi vaikuttaa niin monella tavoin: Kovalla äänellä huutaen, ärsyttäen ja pilkaten, saamalla ihmiset nauramaan tai itkemään. Mutta maailmaa voi myös muuttaa lohduttaen ja rohkaisten, kuunnellen heikkojen ääntä tai yksinkertaisesti antamalla ihmisille onnen ja ilon hetken keskellä arjen kovaa taistoa.

On monenlaisia katsojia ja monenlaista teatteria. Se on teatterintekijän tuska, että itse on tiensä löydettävä ja uskallettava totuutensa puolesta dialogiin katsojan kanssa. Itse toivon usein, että teatteri auttaisi näkemään selvemmin ja jaksamaan paremmin. Ja sehän voi tapahtua hyvin monin erilaisin teatterin keinoin. Meitä on niin moneksi.

Toivon, että suomalainen teatteri voisi olla yhtä rikasta. Yhtäältä on laajoja yleisöjä keräävää viihdyttävää teatteria, toisaalta fragmentoitunutta, mosaiikkimaista pienen yleisön teatteria. Mutta pitäisi olla myös ääripäiden väliltä kokoavaa teatteria ja sitä onkin.

Maailma on tullut tutummaksi meille teatterin kautta. Ja me käymme maailmalla tekemässä itsemme tutuksi. Ja suomalainen teatterihan on ilmiö. Olemme pieni kielialue ja siksi kansainvälinen näkyvyys voi olla vähän vaikea asia. Mutta meillä on elävä teatterimaailma. Kuka tahansa ulkomaalainen joka kulkee suomalaisissa teatteritapahtumissa, on vihreä kateudesta.

Melkein neljä miljoonaa katsojaa ja miljoona lisää harrastajateattereista ! Lisäksi monet suomalaisten nykykirjailijoiden näytelmät kiertävät hyvin kotimaassa mutta myös ulkomailla. Esimerkiksi Mika Myllyahon näytelmiä esitetään jo seitsemässä maassa. On monia muita nimiä ja lisää tulee koko ajan. Opetus- ja kulttuuriministeriö on määrätietoisesti mukana tekemässä suomalaista draamaa tunnetuksi maailmalla.

Kansainväliset teatteriesitykset festivaaleilla ja teattereissa ovat tärkeitä, sillä tämä on katsojille usein ainoa mahdollisuus tutustumaan erilaisiin kulttuureihin, erilaisiin ilmaisuihin ja näyttämöllepanoon. Voi syntyä aitoa kiinnostusta toisen maan kulttuuriin. Toisaalta kansainvälinen esitys voi avata silmät huomaamaan, miten samanlaisia me ihmiset olemme perusolemukseltamme kielestä, uskonnosta, ihonväristä tai kulttuuritavoistamme riippumatta.

Kansainvälisyys ja Suomen oma monikulttuuristuminen ovat avanneet silmiämme myös näkemään vanhat vähemmistöillemme. Esimerkiksi saamelaisten tai romanien teatteritaide on jäänyt aiemmin vähälle huomiolle. Suomen ruotsinkielisen kulttuurin olemme puolestaan omaksuneet niin voimakkaasti, että tuskin muistamme sen kirjoitetun alkujaan ruotsiksi. Puhumattakaan, että muistaisimme kaksikielisyytemme rikastuttavan vaikutuksen (iänikuisessa) pakkoruotsikeskustelussa..

Monikulttuurisuus näkyy muutoinkin vielä suhteellisen vähän suomalaisen teatterin näyttämöllä. Eikä katsomossakaan ole vielä paljoa maahanmuuttajataustaisia lapsia ja nuoria – aikuisista nyt puhumattakaan. Muutosta tarvitaan. Toivon draamanopetuksen vakiinnuttavan paikkansa kouluissa ja koululuokkien palaavan teattereihin. Se antaisi kaikille lapsille mahdollisuuden kokea teatterin maailman.

Lapsissa on kansakunnan tulevaisuus. Lapsissa on myös teatterin tulevaisuus. Lapsena koettu teatterin vahva ihonmyötäinen maagisuus on asia, josta ei pääse eikä haluakaan päästä irti.

Se on rakkautta! Miten ihanaa, että latinan sana amare – rakastaa, on pohjasanana amatöörille. Siis sille, joka rakastaa.

Onnittelut 90- vuotiaalle rakastettavalle päivänsankarille!