Aluehallintovirasto

Ylijohtaja Rauno Saaren juhlapuhe Satakunnan Sotaveteraanien 45-vuotisjuhlassa Porissa 5.11.2011

Lehdistötiedote   •   Marras 05, 2011 18:10 EET

Satakunnan Sotaveteraanien 45-vuotisjuhla
Pori 5.11.2011 

Arvoisat veteraanit, arvoisat naiset, hyvät miehet

Jatkosodan päättymisestä on kulunut 67 vuotta. Veteraanit, jotka viettivät viisi vuotta rintamalla - isäni näiden joukossa - palasivat vähin erin kotiin. Edessä oli suuri jälleenrakentamisen aika. Sodan aikana olivat kotirintaman naiset, nuoret ja lapset kantaneet suurta vastuuta jokapäiväisistä tehtävistä. Hartiat jokapäiväisen toimeentulon hankinnassa laajenivat, kasvoi vahvaa uskoa parempaan tulevaisuuteen. On vaikea ajatella, miten nuoria meidän sotilaamme silloin olivat. Nuorimmat olivat vain 17 – 18-vuotiaita. Heidän vastuunsa ja merkityksensä oli käsittämättömän suuri niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin.

Monet menettivät elämänsä, kadottivat terveytensä tai olivat pakotettuja kantamaan sodan jälkiä läpi koko elämänsä.

Tänä päivänä keskuudessamme on 45 000 sotaveteraania. Joukko vähenee joka päivä. Velvollisuutemme ja etuoikeutemme on pitää kädestä heitä, jotka nuoruudessaan isänmaata puolustivat.

Keväällä kansallisen veteraanipäivän juhlapuheessa Turussa maanviljelysneuvos Eeri Hyrkkö pohti syitä, joiden takia Suomen kansa syksyllä 1939 oli valmis epätoivoiselta näyttävään taisteluun suurvaltaa vastaan. Hyrkkö päätyi siihen, että arvona oli maamme itsenäisyys. Se loi henkisen, vahvan puolustustahdon. Vaikka taistelun tulos oli tuntematon, vaikka menestymisen mahdollisuudet arvioitiin vähäisiksi, kansa oli valmis taistelemaan luottavaisesti ja tinkimättä. Puolustustahto syntyy, kun ihmisellä on jotain, minkä hän kokee puolustamisen arvoiseksi. Kyse ei ole niinkään omaisuudesta. Enemmänkin on kysymys henkisistä arvoista, läheisistä ihmisistä, kodista, koskemattomuudesta, itsenäisyyden tunteesta, perusoikeuksista ja vaikutusmahdollisuuksista. Valtaosa suomalaisista uskoo tänäkin päivänä, että me pystymme puolustamaan omaa maatamme. Päinvastainen on tilanne monissa muissa Euroopan maissa. Mutta on hyvä huomata, että kansalaisten puolustustahto rajoittuu meillä omaan maahan. Muihin velvoitteisiin suhtaudutaan epäröiden. Niinpä sotilaallisen liittoutumisen pelätään vetävän meidät selkkauksiin, jotka eivät perimmältään meitä koske ja joihin ei haluta mennä mukaan.

On turvallista elää, kun tietää, että kansan puolustustahto on säilynyt ja että nykymuotoiseen puolustusjärjestelmään luotetaan ja koko maa koetaan puolustamisen arvoiseksi. Vuosi sitten puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen kertoi, että puolustusvoimiin on tulossa lähivuosina iso uudistus; hallintoa kevennetään ja johtamisjärjestelmiä muutetaan. Puhetta seurasivat epämääräiset huhut ja spekulaatiot. Sikäli kenraalin viesti oli selvä: suomaisten tulevaisuutta ei rakenneta sotilaallisten liittoutumien varaan. Puheloisen puheen jälkeen Risto Siilasmaan työryhmän raportti valtasi julkisuuden.  Sen jälkeen peruskoulutusaika ja reservin koko samoin kuin varuskuntien määrät ovat hallinneet keskustelua. Itsessään Siilasmaan raportti rakentui maanpuolustuksen vankoille kivijaloille: yleiselle asevelvollisuudelle ja koko maan puolustamiselle.

Yleinen asevelvollisuus on sekä kansalaisten puolustustahdon että myös maanpuolustuksen elinehto. Oleellista ei ole, kuinka iso reservi on lukuna ja millainen aseistus reservillä on käytössä. Puolen miljoonan koulutetusta reservistä on nyt tultu 350 000 reserviin ja uusia lukuja on odotettavissa. Ratkaisevampaa on kansan tahtotila ja että koko kansa pidetään mukana. Yksittäisillä, vaikka miten onnistuneilla strategisilla iskuilla ei kokonaista kansaa lannisteta, jos se tuntee olevansa omalla asialla. Maailmalla on tästä runsaasti näyttöjä. Jos mennään vapaaehtoiseen tai valikoivaan asevelvollisuuteen, ammattiarmeijasta puhumatta, tämä tahtotila menetetään.

Se, miten muut maat puolustuksensa järjestävät, ei ole malli Suomelle. Ruotsin tie ei ole sitten vuoden 1809 ollut Suomen tie, muiden maiden teistä puhumattakaan.

Maanpuolustuksenkin pitää tietysti elää reaaliajassa. Ikäluokat pienenevät seuraavan kahden vuosikymmenen aikana. Se näkyy uusien koulutettavien määrässä. Osa varuskunnista ja koulutustiloista tulee tarpeettomaksi. Mutta merkillinen on ajatus siitä, että aluepolitiikalla ei olisi mitään merkitystä varuskunnista päätettäessä. Totta kai varuskunnilla ja koulutuskeskuksilla on suuri alueellinen merkitys. Meille lounaisessa Suomessa Säkylän ja Kankaanpään varuskunnat ovat tärkeitä. Tätäkin suurempi huolen aihe yhteiskunnallisesti on asevelvollisuuden suorittaneiden määrä. Jo runsas 10 % ikäluokasta syrjäytyy ja luku on kasvamassa. Puolustusvoimat ovat viimeisiä perälautoja nuorten osalta.

Puolustusvoimien taholta on vastattu ongelmaan niin sanotulla ”Aikalisä” -hankkeella. Varsinais-Suomessa, Uudenkaupungin, Loimaan, Turun, Länsi-Turunmaan ja Salon seudulla on saatu lupaavia tuloksia nuorten miesten ns. ”My Chance” -hyvinvointihankkeelle. On hyvä asia, että yleinen asevelvollisuus halutaan säilyttää, mutta on huono asia, jos nuoria miehiä joudutaan jakamaan hyviin ja huonoihin.

Arvoisat kuulijat

Ulkoinen ja sisäinen turvallisuus liittyvät tänä päivänä entistä tiiviimmin yhteen. Turvallisuusuhat ovat moninaiset. Yhä useammin ne ovat luonnonkatastrofeja. Suurin osa ongelmista on ihmisten aikaansaamia. Näihin ongelmiin varautuminen edellyttää kansallista varautumista, selkeitä toimintaohjeita niin viranomaisille kuin yhteistyötahoille aina pahinta myöten.  

Kansallista valmiutta kriisi- ja konfliktitilanteissa päivitti viime vuoden aikana Korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Pekka Hallbergin johdolla toiminut komitea. Komitea luovutti raporttinsa ”Varautuminen ja kokonaisturvallisuus” viime jouluna. Komitea totesi, että ulkoista ja sisäistä turvallisuutta ei voida erottaa. Se totesi, että suomalaisen yhteiskunnan haavoittuvuus on kasvanut ja riskin kasvu tekee järjestöjen ja elinkeinoelämän panoksen turvallisuusyhteistyöhön aikaisempaa tärkeämmäksi. Lähtökohtana on nyt koko yhteiskunnan kaikkien voimavarojen hyödyntäminen valtion korkeimmasta johdosta paikallistasolle asti. Olemassa olevien voimavarojen käyttö on suunniteltava yhtenä kokonaisuutena. Viranomaisten, elinkeinoelämän, kansalaisjärjestöjen ja yksittäisen kansalaisen tiivis yhteistoiminta on pohja yhteisvastuullisuudelle ja tulokselliselle toiminnalle. Komitean lopputulos on kotimaista kokonaisuutta ajatellen helpottava. Se kertoo, että tarkennuksia, hiomista ja korjauksia tarvitaan. Suomen varautumisjärjestelmät ja kokonaisturvallisuuden hoito eivät kuitenkaan kaipaa suuria uudistuksia. Olevien voimavarojen kokoamista ja kohdentamista tarvitaan – ja se tarve tulee olemaan jatkuvaa.

Arvoisat veteraanit, hyvät naiset ja herrat

Suomi on selvinnyt viime sodistaan itsenäisenä, vapaana ja demokraattisena valtiona. Suomi on tänään esikuva monille muille maailman maille. Tähän asemaan pääseminen ei olisi ollut mahdollista ilman veteraanisukupolven tekemää työtä. Teidän työtänne, arvoisat veteraanit, arvostetaan tämän päivän Suomessa. Tästä me voimme yhdessä iloita.

Keväisessä Turun kansallisessa veteraanijuhlassa painotettiin, että veteraanien viesti jatkaa yhteiskunnassamme kulkuaan, vaikka vetovastuu vaihtuu. Se jatkaa kulkuaan kalantilaisen veteraani Veikko Hietalan runon ajatuksin: ”Sillä retkellä vanheni nuorinkin monin verroin sen viitisen vuotta. Oli lohtuna tunne tuo auvoisin. Tämä työmme ei voi olla suotta. Koti, uskonto, kaunehin Suomenmaa, vedet välkkyvät, kukkivat kunnaat. Tätä kaikkea kannatti puolustaa. Kovat vaikka se vaatikin lunnaat.”