Yritysvastuu nousee juhlapuheista todellisuuteen

Yritysten yhteiskuntavastuu on noussut usean eri yksittäistapauksen kautta julkiseen keskusteluun jopa valtioneuvoston piirissä, eduskunnan käytävillä ja päälehtien pääkirjoituksissa. Yhteistä näille keskusteluille on ollut se, että yritysten vastuuullisuutta vaaditaan aina lähinnä silloin, kun julkisia kriisejä tulee esimerkiksi liittyen ympäristöongelmiin, irtisanomisiin ja verotusasioihin. Yhteiskuntavastuulla perustellaan monenlaisia vaatimuksia alkaen kannattamattomien kotimaisten tehtaiden säilyttämisestä jatkuen pidättäytymisestä ympäristöä vaarantaviin investointeihin. Tämä on sinänsä sidosryhmämielessä aivan oikein. Yritysten pitää voida vastata kaikkiin vilpittömiin dialogitoiveisiin perustellusti.

Kansalaisten ja viranomaisten kannalta on toisaalta ollut turhauttavaa se, että vaikka edelläkävijäyritykset vetoavat vastuullisuuteensa ja kertovat vaikutuksistaan systemaattisesti raporttien kautta, niin isoja vahinkoja tapahtuu näillekin yhtiöille. Voiko tästä tehdä sen johtopäätöksen, että yritysvastuullisuus ilmiönä ja prosessina on valikoivaa, toissijaista, ja unohdetaan tiukan paikan tullen?

Näin ei kuitenkaan ole. Yrityksen vastuullisuus on kuin jäävuori josta suurin osa tapahtuu pinnan alla, ja se näkyy eri kulmista työntekijöille, asiakkaille, alihankkijoille, naapureille ja muille. Nämä kaikki eivät voi olla näkyviä kaikille sidosryhmille.  Yritystoiminnan luonteeseen kuuluu, että  on menossa kymmeniä kehitysprosesseja ja hankkeita, joista osa onnistuu ja osa ei. Riskit kuuluvat yritysvastuuseenkin: on mahdollista, että hyvää tarkoittava ratkaisu näyttää jälkikäteen virheelliseltä esim. ajoituksen vuoksi.

Käytännössä tämä "näkymätön" vastuullisuus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yritys hylkää kaikki investoinnin kannattavuuskriteerit täyttävän hankkeen esim. Kiinassa siksi, että vastuullisuuskriteerit täyttävän raaka-aineen pitkäaikaisesta saatavuudesta ei ole varmuutta. Toinen esimerkki voisi olla se, että pankki edellyttää rahoituksen saamiseksi sitä, että yrityksen työturvallisuutta korjataan ja onnettomuuksia vähennetään. Molemmat ovat luonnollisesti myös järkevää riskienhallintaa. Tällaiset hyvät teot eivät juuri koskaan tule julkisuuteen.

Toiminnan tuloksia tulee julkisuuteen jälkikäteen lähinnä työllistämisen, kestävien investointien ja uusien parempien tuotteiden kautta. Yritysvastuuraporteissa sitoudutaan tietyt omat keskeiset ongelma-alueet kattavaan jatkuvaan avoimmuuteen, tapahtui sitten mitä tahansa. Tätä avoimmuuden henkeä ei enää saada takaisin pulloon, eli käytännössä harva yritys lopettaa raportointinsa. Monilla alueilla on myös olemassa standardeja ja viitekehyksiä, esim. ISO 26000, joita vastaan auditoitumalla voidaan näkymätön saada näkyväksi.

Globaalin talouden isot muutokset pakottavat jokaisen yrityksen miettimään liiketoimintamallinsa ja operaatioidensa kestävyyttä resurssien, työntekijöiden, uusiutumisen ja yritysetiikan kannalta. Taloudellinen, ympäristöllinen ja sosiaalinen näkökulma pitää miettiä läpi heikointa lenkkiä ja toisaalta omia vahvuuksia etsien. Yritysvastuumekanismit ovat tätä varten.

Vuonna 2012 sekä EU-komissio että Suomen valtio linjasivat yritysvastuun tavoitekehikkonsa kuntoon; nämä muuten vaativat osittain niiltä itseltään samoja asioita kuin yrityksiltä. Välineitä siis on olemassa ja niitä on vain osattava käyttää. Yrityksillä ja niiden asiakkailla on siis kaikki mahdollisuudet toteuttaa Suomen talouden kannalta keskeisiä tavoitteita eli vihreämpää ja kilpailukykyistä Suomea, jossa myös työllistävä teollinen toiminta jatkuu modernilla ja työntekijöitä kunnioittavalla tavalla.

Mikko Routti, toiminnanjohtaja
Yritysvastuuverkosto FiBS 

Kirjoitus on alunperin julkaistu Taloussanomat.fi-sivuilla osana TAELin Vastuullinen yritys 2013 -raporttia.