Skip to main content

Silmät pimeässä

Blogikirjoitus   •   Tammi 16, 2017 15:06 EET

Auton kuljettaja matkasi yksinään. Maisema oli niin pimeä kuin sillä on tapana tihkuisena syysyönä olla. Musta asfaltti imi vähänkin valon. Radio fiilisteli kasarinostalgiaa.

Yhtäkkiä etuoikealla, miltei konepellin päällä, pelästynyt katse. Valokeilassa loistava silmäpari tuijotti sekunnin murto­osan matkustamoon. Kuin armoa anoen.

Kuljettaja oli yhtä kauhistunut. Ajatus murskautumisesta tai tukehtumisesta ohjaamoon työntyneen monisatakiloisen massan alle kammotti. Vaarana oli myös juuttuminen tuskissaan sätkivän eläimen jalkoihin.

Selkäydinreaktio, paniikkijarrutus!

Kolahdus. Auto heilahti tien keskiviivaa kohti.

Säikky.

Syyskuinen hirvikolari teki kuljettajasta säikyn. Pelkkä istahtaminen ratin taakse stressasi. Ei häiritsevästi, mutta stressasi kuitenkin.

Etenkin ensilumien ensikilometrit jännittivät. Sormet puristuivat ohjauspyörään, niska ja hartiat kipeytyivät.

Kolari vaivasi öisinkin. Kuljettaja syytti itseään. Mietti, mitä olisi voinut tehdä toisin.

Tieosuus oli ollut tuikituttu. Muutaman kilometrin välein toistuneet hirvivaaramerkit olivat käyneet arkipäiväisiksi. Ajoväylää paikoitellen reunustavat kilometrien mittaiset hirviaidat olivat vahvistaneet suojantuntua.

Kuljettaja oli nähnyt vuosikymmenten mittaan kyseisellä osuudella vain yhden aiemman kolarin, kun edessä ajanut unkarilainen rekka oli kerran törmännyt hirveen. Eläin oli hoiperrellut metsään.

Rekkamies oli hypännyt ohjaamosta alas. Myös perässä ajanut henkilöauton kuljettaja oli pysähtynyt. Rekkamies oli huoahtanut helpottuneena: ”Auto ehjä.”

Henkilöauton kuljettaja oli muistanut lukeneensa, että vammautunut hirvi haki lievitystä kipuihinsa kylmyydestä, vaikkapa järvestä tai ojasta.

Tuolloin oli ollut talvi. Ajatus hangessa kärsivästä hirvestä säälitti. Henkilöautoilija oli sanonut soittavansa poliisille, koska eläin piti löytää ja lopettaa. Samalla hän oli nostanut etusormen kuvaavasti ohimolleen.

Unkarilainen oli taitanut englantia vain niukasti, eikä Suomen lainsäädäntöä sitäkään vähää. Oli kai tulkinnut näkemänsä ohimoeleen väärin. Kokenut sen turhan henkilökohtaisesti, tulevaisuuttaan dramaattisesti uhkaavaksi. Rekkamies oli tehnyt johtopäätöksensä ja kavunnut kiireesti hyttiin, kaasuttanut matkoihinsa.

Jälkimmäinen, viime syksynä tapahtunut kolari opetti kuljettajalle kriisiavun saamisen tärkeyttä. Alkoi tuntua julmalta, ettei esimerkiksi rintamamiehille ollut sodan jälkeen tarjolla asiantuntijatukea.

Ja kuinka arvokasta olikaan, että esimerkiksi kouluampumisista selviytyneille tai Imatran äskettäisen tragedian läheltä nähneille oli ollut tarjolla kriisiapua.

Syksyisen kolarin työstäminen ei sentään kriisiapua edellyttänyt, mutta laajensi kuljettajan ymmärrystä sen ajoittaisesta välttämättömyydestä.

Kylki siis kolahti ja auto heilahti keskiviivan suuntaan.

Loukkaantumaton kuljettaja pysäköi pientareelle. Lähti taskulamppuineen, jalat vatkaten kiertämään ajoneuvoa. Konepelti, oikea etukulma ja oikea etuovi olivat ehjät.

Kuljettaja ehti toivoa, että kolahdus olisi ollut hätääntyneen mielikuvituksen tuotetta ja että auton nykäisy väylän keskustan suuntaan olisi johtunut pelästyneestä ohjausliikkeestä.

Niin ei ollut. Oikeanpuoleinen takaovi oli lommolla. Lommo oli kuorrutettu verikuralla ja muutamalla karvanhaituvalla.

Olisikohan äkäinen kiihdytys paniikkijarrutuksen sijasta estänyt törmäyksen?

Soitto numeroon 112. Päivystäjä kehotti laittamaan nelivalovilkut päälle ja odottamaan kohta saapuvaa partiota. Poliisit sanoivat ilmoittavansa aamulla lähimmälle hirviporukalle seudulla harhailevasta eläimestä. Vakuuttelivat koirien saavan helposti vainun verisestä hirvestä.

Tieto kohta henkensä heittävästä eläimestä lohdutti. Absurdia.

Matti Simula

matti.simula@uutistehdas.fi

Kommentit (0)

Lisää kommentti

Kommentti