Skip to main content

Menestyksesi ei ole sinun

Blogikirjoitus   •   Syys 24, 2014 10:50 EEST

Toistavat tehtävät automatisoidaan. Massiivisia tietovarantoja yhdistelevä tekoäly kykenee tuottamaan tarkkoja vastauksia kysymyksiin moninkertaisesti ihmisajattelua tehokkaammin. Monet pelkäävät teknologisen kehityksen johtavan siihen, että ihmisistä tulee töissä tarpeettomia. Valoisampi näkökulma on se, että tämän kehityksen myötä voimme keskittyä siihen, mikä työssä on kaikkein arvokkainta sekä sellaisiin tehtäviin, joissa voimme hyödyntää parhaimpia inhimillisiä ominaisuuksiamme. Tarpeettomuuden sijaan ihmisyydestä tulee tärkeämpää työelämässä kuin koskaan. Digitalisaatio palauttaa ihmisten välisen vuorovaikutuksen työnteon keskiöön.

Ensimmäinen vuorovaikutusta korostava työn muutos on se, että ongelmat, joiden parissa työskentelemme, muuttuvat aiempaa vaikeammiksi. Tämä johtaa siihen, että ongelmanratkaisussa yhden ihmisen ajattelu ei enää riitä. Maailmasta löytyy takuuvarmasti aina useampi ihminen, joka on keksinyt saman idean tai etsii ratkaisua samaan ongelmaan. On lyhytnäköistä olla hyödyntämättä muiden ajattelua ja jakamatta omaansa. Älykäs ajattelu ei eristäydy, vaan se on jaettua.

Tämä haastaa myös perinteisen yksilökeskeisen asiantuntijuuden määritelmän, jossa asiantuntija on omaksunut eksklusiivista, muihin verrattuna runsaampaa ja ”hyvin järjestyksessä olevaa” tietoa. Lisäksi, jos tekoäly ylittää jo nyt ihmisen kapasiteetin laajojen tietomäärien hallinnassa ja yhdistelyssä, kannattaisi tietämisen sijaan keskittyä oikeiden kysymysten löytämiseen. Onko asiantuntijalla tähän mahdollisuus: voiko hän sanoa, ettei tiedä? Voiko asiantuntija jakaa ajatteluaan ilman että hänen merkityksensä organisaatiossa vähenee?

Asiantuntijuuden määritelmän muutoksella näyttäisi olevan kiire, sillä oikeiden kysymysten kysymiseenkin on jo tekoälystä apua saatavilla. Ihmisten kysymissä kysymyksissä on kuitenkin vielä toistaiseksi algoritmien saavuttamattomissa olevia ulottuvuuksia, kuten yllätyksellisyys ja inhimillinen merkityksellisyys. Merkityksellisyys puolestaan määräytyy sen myötä, mikä on yhteiskunnassamme tai muissa sosiaalisessa viitekehyksissä tärkeää, mikä johtaa meidät taas vuorovaikutuksen teemaan.

Jaettua älykkyttä tai hajautettua kognitiota on tutkittu pitkään, mutta viime vuosina myös perinteisen yksilökeskeisessä neurotieteessä on alettu kyseenalaistaa yksiin aivoihin rajoittuvia näkökulmia. On havaittu, että kognitiota voidaan jaetuissa tilanteissa hahmottaa toiminnallisten verkostojen malleilla, jotka rakentuvat kahden ihmisen aivojen välille. Tutkimuksissa on nähty, että aivojen rytminen toiminta tietyillä taajuuskaistoilla synkronisoituu yhteistoiminnan aikana ja että aivojen toiminnan välinen koherenssi on suurempaa yhteistyön kuin kilpailun aikana. Tällaiset yksittäiset tutkimukset kognition sosiaalisesta luonteesta eivät tietenkään vielä selitä paljoa, mutta ovat kehityssuuntana ihmistieteissä huomionarvoinen.

Optimaalisen tiimin rakentamiseen on tarjolla runsaasti neuvoja ja näkökulmia. Täydellistä vuorovaikutusta ei kuitenkaan voida koskaan etukäteen määritellä tai johtaa, sillä ryhmän toiminta ei ole tilannekohtaisuutensa ja kompleksisuutensa vuoksi ennustettavissa. Yhteisen ajattelun laadun määrittelyyn osallistuu jokainen jäsen ja työn tuloksista on jälkikäteen vaikeaa irrottaa yksilöihin liittyviä tekijöitä. Tärkeintä työorganisaatioissa olisikin kehittää sosiaalista herkkyyttä ja kykyä huomata, minkälainen ihmistenvälinen vuorovaikutus tuottaa parastayhteisen ajatuksen liikettä.

Se, mitä oman yksin tehdyn työn myötä syntyy, pohjaa vuorovaikutukseen, vaikka tuotos olisikin esimerkiksi yksin tehty kirjoitus. Tämäkin teksti jota kirjoitan, syntyy minun käsieni kautta, mutta mielessäni sen hahmo muovautuu toisten kanssa käytyjen keskusteluiden, lukemieni tekstien sekä kuvittelemani yleisön kautta. Työn arvo sijaitsee ja sen laatu kehittyy tässä vuorovaikutuksessa vaikka sen manifestaatio onkin yksilön kautta syntyvä, vaikkapa kirjallinen, poikkileikkaus.

Loppujen lopuksi menestys, mitä se lieneekään, ei määräydy yksilön ominaisuuksien mukaan, vaan on seurausta vuorovaikutuksesta.

Vuorovaikutteisuuteen kannattaa myös panostaa, koska se on yksi asia työssä joka kestää muutosta. Kysyin kerran puhettani kuunnelleelta yleisöltä, olisiko jokin asia, joka työssä ei koskaan muutu, joka olisi ollut läpi työn historian sama, ja jonka voisi ennustaa säilyvän jopa digitalisaation aiheuttamassa murroksessa. Päädyimme siihen, että jos riisutaan työstä teknologiselle muutokselle alttiit sisältökohtaiset ja rakenteelliset määreet pois, jäljelle jää juuri vuorovaikutus.

Se, että tekee jotain, joka on sekä itselle että toisille ihmisille merkityksellistä, on pysyvää.


Kirjoittaja:


Katri Saarikivi

Tutkija, Kognitiivisen aivotutkimuksen yksikkö, Helsingin yliopisto

Kommentit (0)

Lisää kommentti

Kommentti

Agree With Privacy Policy