Terveydenhuollon korjaussarja: Työkyky ei synny, se pitää synnyttää

Ensimmäinen potilas. Huoneeseen rullaa insinööri, joka on joitakin vuosia sitten loukkaantunut onnettomuudessa ja saanut kaularankatason selkäydinvaurion. Neliraajahalvauksestaan hän on toipunut niin, että yläraajat liikkuvat ranteisiin asti, mutta sormiaan hän ei pysty kunnolla käyttämään. Ilmenee, ettei hänellä ole sillä kertaa mitään vaivaa, vaan hän on tullut hakemaan lääkärintodistusta invaliditeetistaan autoveron alentamista varten. Olen vilpittömän hämmästynyt siitä, että hän pystyy käymään töissä, mutta potilas itse ei asiaa kummoisena pidä. Erityisvarusteisella autolla pystyy ajamaan töihin, pyörätuolilla pääsee työpisteeseen ja tuotekehitysajatukset saa taottua näppäimistöllä muiden nähtäväksi. Toimintakykyrajoitteet ovat mittavat, mutta omassa työssään hän on täysin työkykyinen. On, koska haluaa olla.

Seuraava potilas. Keski-ikäinen toimistotyöntekijä valittaa kipeää polveaan. Potilas ei onnu, tutkien polvi vaikuttaa täysin normaalilta, eikä aiemmin otetuissa röntgenkuvissakaan näy kulumaa tai muuta kipua selittävää. Kipulääkitys on käytössä, mutta siitä ei potilaan mukaan ole mitään apua. Omasta mielestään potilas on täysin työkyvytön ja toivoo sairauslomaa. Olen edelleen ihmeissäni edellisen potilaan sinnikkyydestä ja mielessäni käy, että tarjoan tälle toiselle potilaalle pyörätuolia vastaanoton käytävältä. Sillä voisi liikkua työpaikalla kivuttomasti työpisteeseen, sillä polvi on kipeä vain kävellessä. Ajatus ei kuitenkaan etene ehdotukseksi asti, sillä potilasta jututtaessani käy ilmi, että hän ei viihdy työssään ja perhe-elämässäkin on hankaluuksia. Työkyvyttömyyden kokemus kumpuaa tyystin muusta kuin polvikivusta, joten hautaan ajatukset pyörätuolista ratkaisuna ongelmaan.

Joskus sairaus vaikuttaa työkykyyn niin merkittävästi, että se yksin tekee ihmisestä työkyvyttömän. Useimmiten kyseessä on kuitenkin monimutkainen yhtälö, jossa työkyvyttömyyden kokemukseen vaikuttavat terveyden lisäksi monet muut tekijät, kuten osaaminen, työyhteisö, perhetilanne, talous ja motivaatio. Osaan näistä tekijöistä voi vaikuttaa lääkärin vastaanotolla, mutta vain jos ne tunnistetaan ja otetaan puheeksi. Jos ne ohitetaan kiireessä, niin kuin usein käy, potilas saa diagnoosin ja sen mukaisen hoidon ja alkaa ehkä itsekin uskoa, että ratkaisun avaimet ovat terveydenhuollon käsissä.

Sairauspoissaolot ovat Suomessa pysyneet samalla tasolla vuosikymmeniä huolimatta siitä, että lääketiede on ottanut huimia askelia eteenpäin, työelämän laatu on kehittynyt myönteisesti ja ennen kaikkea myö väestön koettu terveys ja työkyky ovat kohentuneet huomattavasti. Jos haluamme lakata haaskaamasta arvokasta työpanosta ja vähentää työkyvyttömyyttä, on tilanteeseen puututtava uusin keinoin. Avaimet ovat työpaikoilla sekä työpaikkojen ja terveydenhuollon entistä tiiviimmässä yhteistyössä, kokonaisuudessa jota voi kutsua työkykyjohtamiseksi.

Työkykyjohtamisen ytimessä on esimiestyö. Omat alaiset on tunnettava ja heistä on oltava aidosti kiinnostunut. Mikä heitä innostaa, mikä inhottaa? Mitkä ovat vahvuudet, mitkä heikkoudet? Toimivaa suhdetta on ylläpidettävä normaalin arjen oloissa, sillä sitä on vaikea luoda vasta siinä vaiheessa, kun ongelmia on jo ilmaantunut. Hyvä esimiestyö nostaa sairauspoissaolokynnystä, huono taas laskee sitä voimakkaasti.

Ongelmiin ja huolenaiheisiin on tartuttava heti kun ne ilmaantuvat. Sairauspoissaoloja on seurattava ja tartuttava toistuviin ja pitkiin poissaoloihin. Poissaolon pitkittyessä esimiehen on pidettävä aktiivisesti yhteyttä poissaolevaan työntekijäänsä ja yhdessä työterveyshuollon kanssa pohdittava koska töihin paluu voisi onnistua niin että se tukee toipumista – ja mitkä ovat tarvittavat toimet työn muokkaamiseksi vastaamaan työkykyä. Ja tiedoksi: toisin kuin moni tuntuu edelleen luulevan, sairausloma ei ole yleinen rauhoitusaika, joka vapauttaisi työntekijän kaikista työsuhteisiin liittyvistä velvoitteista, kuten yhteydenpidosta työnantajaan tai työhön paluun suunnittelusta.

Olennaista työkykyjohtamisessa on järjestelmällisyys. Jos jotain on sovittu, se tehdään ja sovitusta pidetään kiinni. Sovittujen toimien toteutumista seurataan, samoin kuin sitä ovatko toimet johtaneet tavoiteltuihin tuloksiin. Valppaana on oltava nimenomaan polun alkupäässä. Jos ongelma ei ole lääketieteellinen, siitä ei pidä antaa sellaista tehdä. Tämä onnistuu parhaiten tarttumalla asioihin ensin työpaikalla ja kääntymällä terveydenhuollon puoleen vasta sitten, kun on ilmeistä, että asia ei ole ratkaistavissa työpaikan keinoin, vaan tarvitaan lääketieteen apua. Yhteistyötä tehdään aina tarvittaessa, mutta kumpikin osapuoli kunnioittaa toisen osaamista ja vastuualuetta: työpaikka ei puutu hoidon sisältöön, eikä terveydenhuolto ratko työpaikalla hoidettavia asioita tekemällä niistä lääketieteellisiä kysymyksiä silloin kun ongelma on ensisijaisesti jossakin muualla.

Ja jottei totuus unohtuisi: työntekijän työkykyä ei omista työnantaja, ei työterveyshuolto, ei eläkevakuuttaja, eikä edes yhteiskunta, vaan jokainen työntekijä itse.

Teksti on ilmestynyt aiemmin Terveydenhuollon korjaussarja -julkaisussa.