Pirkko Pihlakari: Kuka minua hoitaa?

Sairaanhoitaja Pirkko Pihlakari pohtii pandemian tuomia etätyökäytäntöjä hoitoalalla ja on huolissaan siitä, kuka häntä hoitaa, kun hän sairastaa.

Tänä päivänä puhutaan paljon pandemian jälkeisestä uudesta normaalista. Monella alalla tullaan jatkossa järjestämään enemmän etäpäiviä ja -palavereja tai siirtymään jopa kokonaan etätöihin. Väitän, että sairaanhoitajan tai lähihoitajan työtä ei voida tulevaisuudessakaan tehdä kaukoparantajana. Tarvitsemme siis jatkossakin uusia työntekijöitä sosiaali- ja terveysalalle.

Korona-aika valmiuslakineen on kuormittanut hoitajia valtavasti. Meidän perusoikeuksiimme puututtiin järeästi ja jouduimme vaarantaman henkemme puutteellisissa suojavarusteissa. Työskentelimme ylipitkissä työvuoroissa ilman oikeutta kieltäytyä työstä tai pitää lomia. Monet hoitajat ovat tehneet myös vapaa-ajallaan kaikkensa, jotta altistumisilta ja sairastumisilta vältyttäisiin. En ihan ymmärrä tuoreista maskipakoista ja liikkumisrajoituksista syntynyttä kohua. Me hoitajat olemme toteuttaneet tätä jo vuoden.

Maailmanlaajuisesti koronainfektioon on kuollut useita tuhansia hoitajia. Tämän seurauksena moni hoitaja on toisen aallon alkaessa tiedustellut, miten he saisivat peruutettua oikeutensa toimia hoitajana. 30 vuotta kestäneen hoitajaurani jälkeen pohdin itsekin tätä vaihtoehtoa toisen sairaanhoitajan kanssa. Puoliksi tosissani.

Sosiaali- ja terveysalalla on kärsitty työvoimapulasta jo paljon ennen koronaa. Niin sanottujen suurten ikäluokkien nuorimmat ovat jo 72-vuotiaita. Pian he tarvitsevat yhä enemmän hoitoa, joten entistä enemmän hoitajia kaivataan.

Samalla arviolta puolet nykyisistä sairaanhoitajista eläköityy vuoteen 2030 mennessä. Kuntatyönantajien vuoden 2019 arvion mukaan seuraavan 10 vuoden aikana hoitoalalta eläköityy lähes 30 000 henkilöä ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtyy noin 14 000 hoitoalalla toimivaa. Tämä on pelkästään kunta-alalla työskentelevien hoitajien osuus. Ei varmasti tule yllätyksenä, että tuoreimman ammattibarometrin mukaan suurimmasta työvoimapulasta kärsivien ammattien TOP 5 -listalla ovat sairaanhoitajat, terveydenhoitajat sekä lähihoitajat.

Kun valmistuin sairaanhoitajaksi, oli oletettu eläkeikäni 58 vuotta. Siihen minulla on matkaa enää muutama vuosi. Tänä päivänä eläkeikäni on hieman yli 67 vuotta. Pääsen eläkkeelle maaliskuussa 2033. Vai pääsenkö? Jos nykyinen meno jatkuu, olen todennäköisesti kaatunut työtaakkani alle ja jäänyt sairaseläkkeelle jo kauan ennen virallista eläkeikääni. Suurin huoleni onkin, kuka minua hoitaa, kun minä sairastan? Onko alalla silloinkaan riittävästi hyviä, koulutettuja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisia?

Nämä raskaat ajat vaikuttavat varmasti osaltaan nuorten hoitoalalle hakeutumiseen. Nuoret ovat minun sukupolveani fiksumpia, sillä he eivät hyväksy mitä tahansa. On totta, että jollain toisella alalla minäkin olisin ansainnut elantoni paljon helpommalla ja jopa lyhyemmällä koulutuksella. Etenkin pääkaupunkiseudulla nuoret hoitajat eivät enää halua sitoutua vakituisiin työpaikkoihin. He keikkailevat mieluummin. Näin he voivat itse vaikuttaa omaan palkkatasoonsa, työvuorosuunnitteluun, jaksamiseensa – oman elämänsä hallintaan. Esihenkilön roolissa ajattelen: ”Jos saamme hoitajan sitoutumaan vakituiseen työhön vuodeksi, olemme onnistuneet.” Moni kollegani ajattelee ainoan hyvän asian ammatinvalinnassaan olleen se, että työtä on aina riittänyt. Hoitajat, etenkään pääkaupunkiseudulla, eivät valmistu työttömyyskortistoon.

Minulle on jäänyt mieleen, kun eräässä koulutuksessa arveltiin hoitajapulan kehittyvän niin pahaksi, että sitä paikkaamaan tarvitaan vähintään yhden kokonaisen vuosikerran ihmiset. Tänä vuonna täysi-ikäistyvien ikäluokka on suuruudeltaan noin 56 000 potentiaalista kollegaa. Ajattele, että kokonainen vuosikerta nuoria hakeutuisi opiskelemaan vain sosiaali- ja terveysalalle; ei mihinkään muualle. Hoitajapulan ratkaisemiseksi on esitetty muun muassa toimintojen uudelleen järjestämistä, digitalisaation ja robotiikan kehittymistä, johtajuuden kehittämistä ja työperäistä maahanmuuttoa. Nämä kaikki varmasti osaltaan auttavat. Suurin vaikutus sosiaali- ja terveysalan veto- sekä pitovoimaan on kuitenkin se, että palkkaus ja työolot saatetaan kuntoon. Hoitajien tulee pärjätä ilman yli- ja lisätöiden tekemistä. Meidän täytyy pystyä tekemään työmme ilman liian suurta fyysistä, psyykkistä tai eettistä kuormaa.

----

Sairaanhoitaja-kätilö Pirkko Pihlakari on työskennellyt sairaanhoitajana ja esihenkilönä sekä yksityisellä että kunnallisella puolella ja on toiminut myös hoiva-alan yrittäjänä ja kouluttajana. Pihlakari oli toimittajana vuonna 2019 ilmestyneessä kirjassa Muistisairaan hoito (Duodecim).